Amfetamiinimuistelmat osa II

"Mulla on viha-rakkaus-suhde amfetamiiniin", totesin joskus entiselle poikaystävälleni istuessani hänen sohvallaan sätkää poltellen. Paljon muuta en hänen asunnollaan tehnytkään - istuin suurimman osan ajasta siinä myrkynvihreällä nahkasohvalla, piripäissäni tietenkin. Siinä sivussa höpöttelin kaikkea turhanpäiväistä (miten paljon ihminen kykeneekään puhumaan ilman mitään tähdellistä asiaa). "Huonoina" päivinä, eli silloin kun mitään ei ollut, istuin samalla sohvalla, mutta tällä kertaa hiljaisena, ahdistuneena ja apaattisena.

Tuntuu vähän omituiselta kirjoittaa mielihuumeestaan eli amfetamiinista. Jostain syystä kuitenkin haluan kirjoittaa siitä. En tiedä onko se tervettä vai ei. En myöskään tiedä onko se millään lailla terapeuttista toimintaa  vai ainoastaan jotain addiktion sanelemaa pakonomaista asioihin juuttumista. Menköön nyt kuitenkin.

Sinä samana päivänä kun kokeilin amfetamiinia (olin sitä aikaisemminkin kokeillut kerran, mutta se ei toiminut lainkaan joten sitä ei lasketa), oli samalla ensimmäinen kerta kun käytin huumeita suonensisäisesti. Kun olin muutamaa tuntia aiemmin nähnyt kaverini (tai poikaystäväni, en oikein vieläkään tiedä kuka hän minulle varsinaisesti oli, ehkä kaikkein eniten se tyyppin joka tutustutti minut koviin huumeisiin) väsäävän vetoja, olin ajatellut että "tuota en ikinä kokeile." Niin siinä sitten kuitenkin kävi, että pari tuntia myöhemmin erään toisen ihmisen asunnolla minulle tuli äkkiä sellainen olo, että "hmm, miten olisi...?", ja sanoin näille kahdelle kaverilleni, että haluan kokeilla. Istuin sitten pian vessanpöntön kannella ja kaveri löi minulle ensimmäiset pirivetoni. Jostain syystä en tuntenut kummempaa jännitystä tai pelkoa asiaa kohtaan, vaan olin epätavallisen rauhallinen.

Siitä illasta minulla on ainakin sellainen muistikuva, että jauhoin purkkaa koko ajan, johtuen pakonomaisesta hampaiden yhteen puremisesta, mitä stimulantit voivat aiheuttaa. Lopulta purin myös huuleni rikki ja se oli seuraavana päivänä aivan turvoksissa. Itse aineesta en osannut oikein sanoa, pidinkö siitä vai en. Jollain tavalla kai. Laskuissa oli tuskaisen ahdistunut olo ja mietin, että "tämähän on ihan yliarvostettua paskaa."

Muutamaa kuukautta myöhemmin muuttui kuitenkin ääni kellossa, kun yritin vieroittautua opiaateista, ja huomasin että pystyin vähentämään niiden käyttöä amfetamiinin avulla. Vieroitusoireet tuntuivat katoavan muutamaksi tunniksi, ja olo parantui - ei enää väsyttänyt ja masentanut niin paljon. Pian valvottuja öitä alkoi olla enemmän kuin nukuttuja, eikä mennyt montaa viikkoa kun psyykkinen riippuvuus oli jo suhteellisen paha. Saatoin valvoa viisikin yötä peräkkäin ja silti taistella nukahtamista vastaan. Jollain tavalla pelkäsin nukkumista. Se muistutti jotenkin liikaa kuolemaa.

Myös pitkään kestänyt valvominen sai aikaan olotilan, joka muistutti kuolemaa. Siinä "varjomaailmassa" ajalla ja paikalla ei ollut enää merkitystä. En ollut unessa enkä hereillä, en kukaan, en missään. Todellisuudesta irrallaan oleminen tuntui siitä hetkestä käsin luonnolliselta tilalta, ja olemukseni oli jotenkin "sisäänpäinkääntynyt" - en ymmärtänyt paljoakaan ulkomaailmasta ja siitä, mitä ympärilläni tapahtui. Jatkuvan valvomisen seurauksena väsymys vain putosi lopulta niskaan. Kaikki oli sumuista, harmaata ja unenomaista, tai oikeastaan painajaismaista.

Amfetamiiniriippuvuudessa on pahinta nimenomaan se psyykkinen puoli. Liittyihän siihen fyysisiäkin vieroitusoireita, esimerkiksi lihasheikkoutta ja kipua (etenkin pohkeissa, jostain syystä), mutta ne olivat paljon lievempiä kuin opiaattivieroitusoireet. Psyykkinen vointi tuntui sen sijaan todella huonolta, kun ainetta ei ollut käyttänyt muutamaan päivään. Tuntui siltä, kuin aivot olisivat olleet totaalisen jumissa. En pystynyt kunnolla edes puhumaan ihmisten kanssa, kun kävin jotenkin niin hitaalla. Ajatukset olivat epämääräistä mössöä, ja tuntui siltä kuin olisi yrittänyt päästä eteenpäin jossain tahmaisessa nesteessä. Oli ahdistunut, masentunut, väsynyt ja erityisesti apaattinen olo. Päähän ei mahtunut mitään muuta ajatusta kuin "tarvitsen piriä, nyt, heti." Välillä vain makasin sängyssä ja jaksoin käydä suihkussa vasta silloin, kun poikaystäväni tuli käymään ja tarjosi vedot. Noin muuten olin aivan toimintakyvytön.

Edellisen, ja toivottavasti viimeisen kerran käytin amfetamiinia seitsemän kuukautta sitten. Muistan ajatelleeni sen jälkeen jotain seuraavanlaista: "jos tuo jäisi viimeiseksi kerraksi, en varmaan panisi pahakseni. Jotenkin tuo homma on niin nähty, se ei vaan tunnu miltään." Toki oli aikaisemminkin tullut sellainen olo, että "piri ei toimi", johtuen korkeasta toleranssista, mutta tällä kertaa fiiliksessä oli jotain erilaista. Tuntui jotenkin kokonaisvaltaisemmin siltä, ettei vetäminen vaan enää tarjonnut mitään uutta.

En keksi nyt mitään kaiken summaavaa eeppistä loppulausetta, joten totean vain että onneksi ei enää tarvitse käyttää. Käyttämisen pakkomielle on hellittänyt otettaan, mutta toipuminen on kuitenkin vasta alussa. Näillä mennään.

Tulevaisuutta kohti, kävi miten kävi

Päihteetön arki on lähtenyt rullaamaan yllättävän onnistuneesti. Mielialojen vaihtelu sekä ajoittaiset käyttöajatukset kuuluvat toki asiaan, mutta noin yleisesti ottaen olo on hyvä. Ryhmissä käymisestä on muodostunut oikein elinehto - ilman niitä en todellakaan olisi pysynyt puhtaana näin kauan.

Tällä hetkellä taidan kärsiä pienestä identiteettikriisistä ja kulttuurishokista. Jollain käsittämättömällä tavalla tunnen välillä kaipaavani sen tietyn roolin suojassa elämistä. Olen pohjimmiltani ujo ja epävarma ihminen, ja siksi muistelen ristiriitaisin tuntein sitä toista minää, joka välinpitämättömän, ellei jopa ylimielisen oloisena maleksi kadulla sätkää polttaen, odotellen jotakuta kaveria, jolla (toivottavasti) olisi "jotain." Näin välihuomautuksena pitää todeta, etten ole enää edes tupakoinut melkein kahteen kuukauteen. Aloitin senkin "harrastuksen" epätavallisen myöhään, ja vaikka olen aina inhonnut tupakkaa, se jotenkin kuului siihen "kovan muijan imagoon", vaikka tuon kirjoittaminen tuntuukin vähän nololta. Aloitin itse asiassa pilvenpolton ennen tupakanpolttoa, mutta ei siitä nyt sen enempää. Kerron ehkä suhteestani kannabikseen joskus toiste.

Tosiaan hieman ikävöin sitä mennyttä minää, mutta se taitaa olla pelkkä mielikuva. Saatoin vaikuttaa siltä, ettei mikään oikein koskettanut minua, vaikka tosiasiassa olin jatkuvasti ahdistunut, masentunut, vihainen, peloissani ja muuten vaan poissa tolaltani. Tavallaan mikään positiivinen ei oikein tullut perille asti, vaan elin siinä omassa kuplassani, joka uhkasi koko ajan hajota, ja jota epätoivoisena koetin pitää kasassa. Pelkäsin kai särkyväni palasiksi ilman suojakuortani. Samalla se kuitenkin piti minut erillään maailmasta, enkä ottanut vastaan mitään sellaista, mikä ei sopinut sairaisiin ajatusmalleihini. En halunnut vielä lopettaa käyttöä ja toipua.

Olen viime aikoina miettinyt, olenko ehtinyt käyttää "tarpeeksi." Olen tullut siihen tulokseen, että addikti ei koskaan tunne käyttäneensä tarpeeksi, ja toisaalta tuntee käyttäneensä jo aivan liikaa. Peli täytyy viheltää poikki jossain vaiheessa, parempi ennemmin kuin myöhemmin, etenkin kun jossain kohtaa se on jo liian myöhäistä. Näin viime yönä unta käyttämisestä, ja samassa unessa pohdiskelin asiaa tavallaan valvetilasta käsin, ja mietin huolissani, että haluanko pohjimmiltani jatkaa vielä käyttöä. Pelkäsin sekoavani, ja minulla oli painostava tunne siitä, että jotain pahaa tapahtuu. Herätessäni mietin asiaa ja päädyin siihen, etten oikeasti halua jatkaa käyttöä, vaan uni syntyi alitajuisesta pelostani.

On tosiaan aika ahdistavaa olla tietoinen siitä, että tämä on elämän ja kuoleman asia. Yksikin tarpeeksi väärä valinta voi johtaa siihen, että päädyn taas käyttämään. Ajatus tuntuu ajoittain hyvinkin pelottavalta. Eihän sitä kannattaisi miettiä, mutta on se kai hyvä muistaa, ettei todellisuus unohtuisi. Tuo pelko kai ajaa minua eteenpäin, kauemmas siitä "käyttävästä minästä." Tällä hetkellä taidan tosiaan kärsiä aiemmin jo mainitsemastani kulttuurishokista, kun tiedän mistä olen tulossa, mutta en vielä oikein tiedä mihin olen menossa. Tulevaisuuden arvaamattomuus pelottaa minua aiempaa vähemmän, mutta hetkittäin kuitenkin aika paljon. Ainoa vaihtoehto tuntuu kuitenkin olevan se, että kohtaan pelkoni rohkeasti ja kuljen eteenpäin. Ensimmäistä kertaa koskaan uskon, että tulevaisuudella voi olla paljonkin tarjottavaa...