Amfetamiinimuistelmat osa II

"Mulla on viha-rakkaus-suhde amfetamiiniin", totesin joskus entiselle poikaystävälleni istuessani hänen sohvallaan sätkää poltellen. Paljon muuta en hänen asunnollaan tehnytkään - istuin suurimman osan ajasta siinä myrkynvihreällä nahkasohvalla, piripäissäni tietenkin. Siinä sivussa höpöttelin kaikkea turhanpäiväistä (miten paljon ihminen kykeneekään puhumaan ilman mitään tähdellistä asiaa). "Huonoina" päivinä, eli silloin kun mitään ei ollut, istuin samalla sohvalla, mutta tällä kertaa hiljaisena, ahdistuneena ja apaattisena.

Tuntuu vähän omituiselta kirjoittaa mielihuumeestaan eli amfetamiinista. Jostain syystä kuitenkin haluan kirjoittaa siitä. En tiedä onko se tervettä vai ei. En myöskään tiedä onko se millään lailla terapeuttista toimintaa  vai ainoastaan jotain addiktion sanelemaa pakonomaista asioihin juuttumista. Menköön nyt kuitenkin.

Sinä samana päivänä kun kokeilin amfetamiinia (olin sitä aikaisemminkin kokeillut kerran, mutta se ei toiminut lainkaan joten sitä ei lasketa), oli samalla ensimmäinen kerta kun käytin huumeita suonensisäisesti. Kun olin muutamaa tuntia aiemmin nähnyt kaverini (tai poikaystäväni, en oikein vieläkään tiedä kuka hän minulle varsinaisesti oli, ehkä kaikkein eniten se tyyppin joka tutustutti minut koviin huumeisiin) väsäävän vetoja, olin ajatellut että "tuota en ikinä kokeile." Niin siinä sitten kuitenkin kävi, että pari tuntia myöhemmin erään toisen ihmisen asunnolla minulle tuli äkkiä sellainen olo, että "hmm, miten olisi...?", ja sanoin näille kahdelle kaverilleni, että haluan kokeilla. Istuin sitten pian vessanpöntön kannella ja kaveri löi minulle ensimmäiset pirivetoni. Jostain syystä en tuntenut kummempaa jännitystä tai pelkoa asiaa kohtaan, vaan olin epätavallisen rauhallinen.

Siitä illasta minulla on ainakin sellainen muistikuva, että jauhoin purkkaa koko ajan, johtuen pakonomaisesta hampaiden yhteen puremisesta, mitä stimulantit voivat aiheuttaa. Lopulta purin myös huuleni rikki ja se oli seuraavana päivänä aivan turvoksissa. Itse aineesta en osannut oikein sanoa, pidinkö siitä vai en. Jollain tavalla kai. Laskuissa oli tuskaisen ahdistunut olo ja mietin, että "tämähän on ihan yliarvostettua paskaa."

Muutamaa kuukautta myöhemmin muuttui kuitenkin ääni kellossa, kun yritin vieroittautua opiaateista, ja huomasin että pystyin vähentämään niiden käyttöä amfetamiinin avulla. Vieroitusoireet tuntuivat katoavan muutamaksi tunniksi, ja olo parantui - ei enää väsyttänyt ja masentanut niin paljon. Pian valvottuja öitä alkoi olla enemmän kuin nukuttuja, eikä mennyt montaa viikkoa kun psyykkinen riippuvuus oli jo suhteellisen paha. Saatoin valvoa viisikin yötä peräkkäin ja silti taistella nukahtamista vastaan. Jollain tavalla pelkäsin nukkumista. Se muistutti jotenkin liikaa kuolemaa.

Myös pitkään kestänyt valvominen sai aikaan olotilan, joka muistutti kuolemaa. Siinä "varjomaailmassa" ajalla ja paikalla ei ollut enää merkitystä. En ollut unessa enkä hereillä, en kukaan, en missään. Todellisuudesta irrallaan oleminen tuntui siitä hetkestä käsin luonnolliselta tilalta, ja olemukseni oli jotenkin "sisäänpäinkääntynyt" - en ymmärtänyt paljoakaan ulkomaailmasta ja siitä, mitä ympärilläni tapahtui. Jatkuvan valvomisen seurauksena väsymys vain putosi lopulta niskaan. Kaikki oli sumuista, harmaata ja unenomaista, tai oikeastaan painajaismaista.

Amfetamiiniriippuvuudessa on pahinta nimenomaan se psyykkinen puoli. Liittyihän siihen fyysisiäkin vieroitusoireita, esimerkiksi lihasheikkoutta ja kipua (etenkin pohkeissa, jostain syystä), mutta ne olivat paljon lievempiä kuin opiaattivieroitusoireet. Psyykkinen vointi tuntui sen sijaan todella huonolta, kun ainetta ei ollut käyttänyt muutamaan päivään. Tuntui siltä, kuin aivot olisivat olleet totaalisen jumissa. En pystynyt kunnolla edes puhumaan ihmisten kanssa, kun kävin jotenkin niin hitaalla. Ajatukset olivat epämääräistä mössöä, ja tuntui siltä kuin olisi yrittänyt päästä eteenpäin jossain tahmaisessa nesteessä. Oli ahdistunut, masentunut, väsynyt ja erityisesti apaattinen olo. Päähän ei mahtunut mitään muuta ajatusta kuin "tarvitsen piriä, nyt, heti." Välillä vain makasin sängyssä ja jaksoin käydä suihkussa vasta silloin, kun poikaystäväni tuli käymään ja tarjosi vedot. Noin muuten olin aivan toimintakyvytön.

Edellisen, ja toivottavasti viimeisen kerran käytin amfetamiinia seitsemän kuukautta sitten. Muistan ajatelleeni sen jälkeen jotain seuraavanlaista: "jos tuo jäisi viimeiseksi kerraksi, en varmaan panisi pahakseni. Jotenkin tuo homma on niin nähty, se ei vaan tunnu miltään." Toki oli aikaisemminkin tullut sellainen olo, että "piri ei toimi", johtuen korkeasta toleranssista, mutta tällä kertaa fiiliksessä oli jotain erilaista. Tuntui jotenkin kokonaisvaltaisemmin siltä, ettei vetäminen vaan enää tarjonnut mitään uutta.

En keksi nyt mitään kaiken summaavaa eeppistä loppulausetta, joten totean vain että onneksi ei enää tarvitse käyttää. Käyttämisen pakkomielle on hellittänyt otettaan, mutta toipuminen on kuitenkin vasta alussa. Näillä mennään.