Amfetamiinimuistelmat osa II

"Mulla on viha-rakkaus-suhde amfetamiiniin", totesin joskus entiselle poikaystävälleni istuessani hänen sohvallaan sätkää poltellen. Paljon muuta en hänen asunnollaan tehnytkään - istuin suurimman osan ajasta siinä myrkynvihreällä nahkasohvalla, piripäissäni tietenkin. Siinä sivussa höpöttelin kaikkea turhanpäiväistä (miten paljon ihminen kykeneekään puhumaan ilman mitään tähdellistä asiaa). "Huonoina" päivinä, eli silloin kun mitään ei ollut, istuin samalla sohvalla, mutta tällä kertaa hiljaisena, ahdistuneena ja apaattisena.

Tuntuu vähän omituiselta kirjoittaa mielihuumeestaan eli amfetamiinista. Jostain syystä kuitenkin haluan kirjoittaa siitä. En tiedä onko se tervettä vai ei. En myöskään tiedä onko se millään lailla terapeuttista toimintaa  vai ainoastaan jotain addiktion sanelemaa pakonomaista asioihin juuttumista. Menköön nyt kuitenkin.

Sinä samana päivänä kun kokeilin amfetamiinia (olin sitä aikaisemminkin kokeillut kerran, mutta se ei toiminut lainkaan joten sitä ei lasketa), oli samalla ensimmäinen kerta kun käytin huumeita suonensisäisesti. Kun olin muutamaa tuntia aiemmin nähnyt kaverini (tai poikaystäväni, en oikein vieläkään tiedä kuka hän minulle varsinaisesti oli, ehkä kaikkein eniten se tyyppin joka tutustutti minut koviin huumeisiin) väsäävän vetoja, olin ajatellut että "tuota en ikinä kokeile." Niin siinä sitten kuitenkin kävi, että pari tuntia myöhemmin erään toisen ihmisen asunnolla minulle tuli äkkiä sellainen olo, että "hmm, miten olisi...?", ja sanoin näille kahdelle kaverilleni, että haluan kokeilla. Istuin sitten pian vessanpöntön kannella ja kaveri löi minulle ensimmäiset pirivetoni. Jostain syystä en tuntenut kummempaa jännitystä tai pelkoa asiaa kohtaan, vaan olin epätavallisen rauhallinen.

Siitä illasta minulla on ainakin sellainen muistikuva, että jauhoin purkkaa koko ajan, johtuen pakonomaisesta hampaiden yhteen puremisesta, mitä stimulantit voivat aiheuttaa. Lopulta purin myös huuleni rikki ja se oli seuraavana päivänä aivan turvoksissa. Itse aineesta en osannut oikein sanoa, pidinkö siitä vai en. Jollain tavalla kai. Laskuissa oli tuskaisen ahdistunut olo ja mietin, että "tämähän on ihan yliarvostettua paskaa."

Muutamaa kuukautta myöhemmin muuttui kuitenkin ääni kellossa, kun yritin vieroittautua opiaateista, ja huomasin että pystyin vähentämään niiden käyttöä amfetamiinin avulla. Vieroitusoireet tuntuivat katoavan muutamaksi tunniksi, ja olo parantui - ei enää väsyttänyt ja masentanut niin paljon. Pian valvottuja öitä alkoi olla enemmän kuin nukuttuja, eikä mennyt montaa viikkoa kun psyykkinen riippuvuus oli jo suhteellisen paha. Saatoin valvoa viisikin yötä peräkkäin ja silti taistella nukahtamista vastaan. Jollain tavalla pelkäsin nukkumista. Se muistutti jotenkin liikaa kuolemaa.

Myös pitkään kestänyt valvominen sai aikaan olotilan, joka muistutti kuolemaa. Siinä "varjomaailmassa" ajalla ja paikalla ei ollut enää merkitystä. En ollut unessa enkä hereillä, en kukaan, en missään. Todellisuudesta irrallaan oleminen tuntui siitä hetkestä käsin luonnolliselta tilalta, ja olemukseni oli jotenkin "sisäänpäinkääntynyt" - en ymmärtänyt paljoakaan ulkomaailmasta ja siitä, mitä ympärilläni tapahtui. Jatkuvan valvomisen seurauksena väsymys vain putosi lopulta niskaan. Kaikki oli sumuista, harmaata ja unenomaista, tai oikeastaan painajaismaista.

Amfetamiiniriippuvuudessa on pahinta nimenomaan se psyykkinen puoli. Liittyihän siihen fyysisiäkin vieroitusoireita, esimerkiksi lihasheikkoutta ja kipua (etenkin pohkeissa, jostain syystä), mutta ne olivat paljon lievempiä kuin opiaattivieroitusoireet. Psyykkinen vointi tuntui sen sijaan todella huonolta, kun ainetta ei ollut käyttänyt muutamaan päivään. Tuntui siltä, kuin aivot olisivat olleet totaalisen jumissa. En pystynyt kunnolla edes puhumaan ihmisten kanssa, kun kävin jotenkin niin hitaalla. Ajatukset olivat epämääräistä mössöä, ja tuntui siltä kuin olisi yrittänyt päästä eteenpäin jossain tahmaisessa nesteessä. Oli ahdistunut, masentunut, väsynyt ja erityisesti apaattinen olo. Päähän ei mahtunut mitään muuta ajatusta kuin "tarvitsen piriä, nyt, heti." Välillä vain makasin sängyssä ja jaksoin käydä suihkussa vasta silloin, kun poikaystäväni tuli käymään ja tarjosi vedot. Noin muuten olin aivan toimintakyvytön.

Edellisen, ja toivottavasti viimeisen kerran käytin amfetamiinia seitsemän kuukautta sitten. Muistan ajatelleeni sen jälkeen jotain seuraavanlaista: "jos tuo jäisi viimeiseksi kerraksi, en varmaan panisi pahakseni. Jotenkin tuo homma on niin nähty, se ei vaan tunnu miltään." Toki oli aikaisemminkin tullut sellainen olo, että "piri ei toimi", johtuen korkeasta toleranssista, mutta tällä kertaa fiiliksessä oli jotain erilaista. Tuntui jotenkin kokonaisvaltaisemmin siltä, ettei vetäminen vaan enää tarjonnut mitään uutta.

En keksi nyt mitään kaiken summaavaa eeppistä loppulausetta, joten totean vain että onneksi ei enää tarvitse käyttää. Käyttämisen pakkomielle on hellittänyt otettaan, mutta toipuminen on kuitenkin vasta alussa. Näillä mennään.

Tulevaisuutta kohti, kävi miten kävi

Päihteetön arki on lähtenyt rullaamaan yllättävän onnistuneesti. Mielialojen vaihtelu sekä ajoittaiset käyttöajatukset kuuluvat toki asiaan, mutta noin yleisesti ottaen olo on hyvä. Ryhmissä käymisestä on muodostunut oikein elinehto - ilman niitä en todellakaan olisi pysynyt puhtaana näin kauan.

Tällä hetkellä taidan kärsiä pienestä identiteettikriisistä ja kulttuurishokista. Jollain käsittämättömällä tavalla tunnen välillä kaipaavani sen tietyn roolin suojassa elämistä. Olen pohjimmiltani ujo ja epävarma ihminen, ja siksi muistelen ristiriitaisin tuntein sitä toista minää, joka välinpitämättömän, ellei jopa ylimielisen oloisena maleksi kadulla sätkää polttaen, odotellen jotakuta kaveria, jolla (toivottavasti) olisi "jotain." Näin välihuomautuksena pitää todeta, etten ole enää edes tupakoinut melkein kahteen kuukauteen. Aloitin senkin "harrastuksen" epätavallisen myöhään, ja vaikka olen aina inhonnut tupakkaa, se jotenkin kuului siihen "kovan muijan imagoon", vaikka tuon kirjoittaminen tuntuukin vähän nololta. Aloitin itse asiassa pilvenpolton ennen tupakanpolttoa, mutta ei siitä nyt sen enempää. Kerron ehkä suhteestani kannabikseen joskus toiste.

Tosiaan hieman ikävöin sitä mennyttä minää, mutta se taitaa olla pelkkä mielikuva. Saatoin vaikuttaa siltä, ettei mikään oikein koskettanut minua, vaikka tosiasiassa olin jatkuvasti ahdistunut, masentunut, vihainen, peloissani ja muuten vaan poissa tolaltani. Tavallaan mikään positiivinen ei oikein tullut perille asti, vaan elin siinä omassa kuplassani, joka uhkasi koko ajan hajota, ja jota epätoivoisena koetin pitää kasassa. Pelkäsin kai särkyväni palasiksi ilman suojakuortani. Samalla se kuitenkin piti minut erillään maailmasta, enkä ottanut vastaan mitään sellaista, mikä ei sopinut sairaisiin ajatusmalleihini. En halunnut vielä lopettaa käyttöä ja toipua.

Olen viime aikoina miettinyt, olenko ehtinyt käyttää "tarpeeksi." Olen tullut siihen tulokseen, että addikti ei koskaan tunne käyttäneensä tarpeeksi, ja toisaalta tuntee käyttäneensä jo aivan liikaa. Peli täytyy viheltää poikki jossain vaiheessa, parempi ennemmin kuin myöhemmin, etenkin kun jossain kohtaa se on jo liian myöhäistä. Näin viime yönä unta käyttämisestä, ja samassa unessa pohdiskelin asiaa tavallaan valvetilasta käsin, ja mietin huolissani, että haluanko pohjimmiltani jatkaa vielä käyttöä. Pelkäsin sekoavani, ja minulla oli painostava tunne siitä, että jotain pahaa tapahtuu. Herätessäni mietin asiaa ja päädyin siihen, etten oikeasti halua jatkaa käyttöä, vaan uni syntyi alitajuisesta pelostani.

On tosiaan aika ahdistavaa olla tietoinen siitä, että tämä on elämän ja kuoleman asia. Yksikin tarpeeksi väärä valinta voi johtaa siihen, että päädyn taas käyttämään. Ajatus tuntuu ajoittain hyvinkin pelottavalta. Eihän sitä kannattaisi miettiä, mutta on se kai hyvä muistaa, ettei todellisuus unohtuisi. Tuo pelko kai ajaa minua eteenpäin, kauemmas siitä "käyttävästä minästä." Tällä hetkellä taidan tosiaan kärsiä aiemmin jo mainitsemastani kulttuurishokista, kun tiedän mistä olen tulossa, mutta en vielä oikein tiedä mihin olen menossa. Tulevaisuuden arvaamattomuus pelottaa minua aiempaa vähemmän, mutta hetkittäin kuitenkin aika paljon. Ainoa vaihtoehto tuntuu kuitenkin olevan se, että kohtaan pelkoni rohkeasti ja kuljen eteenpäin. Ensimmäistä kertaa koskaan uskon, että tulevaisuudella voi olla paljonkin tarjottavaa...

Yksin vai yksinäinen

Kuten otsikosta voi jo päätellä, minulla on ikävä taipumus vetäytyä pitkäksikin aikaa omaan päänsisäiseen maailmaani ja vältellä ihmisiä. Saatan olla fyysisesti paikalla (harvemmin sitäkään), mutta en henkisesti läsnä. En varsinaisesti koe olevani yksinäinen. Ehkä yksin, mutta en yksinäinen. Välillä kuitenkin mietin, että enkö vain tunnista yksinäisyyden tunnetta. Minun on vaikea hahmottaa tunteitani, ja havaitsen ne yleensä vasta siinä vaiheessa, kun oloni on joko todella huono tai todella hyvä. Kaikki, mitä siinä välimaastossa tapahtuu, on minulle vierasta aluetta.

Suhteeni toisiin ihmisiin on yleensä varsin etäinen. En osaa päästää ketään lähelleni, koska pelkään torjumista ja pilkan kohteeksi joutumista. Nyt, kun olen ollut päihteettömänä, sosiaaliset pelkoni ovat taas tulleet vahvemmin pintaan. Sosiaalisten tilanteiden välttelyyn vaikuttaa sekin, ettei minulla ole oikein vaihtoehtojakaan. On ne vanhat vetokaverit ja siihen se vähän jääkin. Parin läheisemmän kaverin kanssa olen ollut edelleen satunnaisesti tekemisissä, mutta se tuntuu aika kuormittavalta. Aiemmin ei kyennyt näkemään toisten kärsimystä, kun oli itsekin samassa veneessä ja jatkuvasta psyykkisestä pahoinvoinnista oli tullut jo itsestäänselvyys. Oli vaikea kuvitella, että asiat voisivat joskus olla toisin. Nyt olen tietoisempi toisten ihmisten tunteista, ja se tuntuu välillä aika raskaalta.

Aika harmillista herätä jo ennen viittä, enkä tietenkään saa enää unta. Olen ehkä hieman stressaantunut, kun koko ajan mielessä pyörii tulevaisuus ja mahdollisesti vastaan tulevat ongelmat liittyen esimerkiksi rahatilanteeseen, lääkitykseen ja (mielen)terveydentilaan. Täytyy tehdä asialle jotain, koettaa rauhoittaa mieltään vaikkapa meditoimalla. Täytyy nyt tehdä asialle jotain ajoissa, ettei stressi ehdi kertymään, ja muuttumaan tikittäväksi aikapommiksi.

Joku on monesti ottanut ryhmässä puheeksi sen, miten on vaikea tuntea kiitollisuutta silloin, kun asiat eivät mene oman mielen mukaan. Kuulostaa kyllä erittäin tutulta. Heti kun tuntuu, ettei kykene kontrolloimaan asioita haluamallaan tavalla, alkaa pelottaa että kohta on kaikki sekaisin ja elämä risaisena. Mitenköhän sitä oppisi rentoutumaan ja luottamaan siihen, että kaikki kyllä järjestyy, tavalla tai toisella...

Irti päästämisen vaikeudesta

Asioiden toivoisi aina tapahtuvan hetkessä, vaikka eihän se tietenkään niin mene. Otan ihmisten puheet jotenkin liian vakavasti. Tuli jotenkin epämiellyttävä olo, kun yksikin tuossa totesi että olisit nyt vain tyytyväinen kun et ole sitä amfetamiinia käyttänyt useampaan kuukauteen, miten sun nyt edelleen tekee sitä mieli... Paraskin puhuja, taas kerran. Eihän tuotakaan olisi taas tarvinnut niin henkilökohtaisesti ottaa, mutta jostain syystä olen vähän liiankin herkkä nykyään. Tuli taas sellainen olo, että miten tämä aineen himo ei nyt mene ohi, kauankohan tämä vielä kestää. Jotenkin pitää vain keskittää ajatuksensa johonkin muuhun, tai ainakin eri tavalla kuin ennen. Jos sitä vetämistä on nyt "pakko" ajatella, niin ainakin voi koettaa keskittyä ajattelemaan huonoja puolia siinä touhussa. Pakkomielteistähän se vain on, että jää pyörittelemään mielessään jotain hetkellistä euforiaa, josta ei kuitenkaan jää käteen mitään positiivista. Hyvänolontunne ei noin yleensäkään ole välttämättä mitään positiivista, siinähän se homman ydin juuri onkin. Moni haitallinen asia tuntuu hyvältä, kun taas kaikki hyödyllinen ja kehittävä voi tuntua "pahalta" - onhan se pelottavaa kohdata oma varjonsa, mutta mikäli sitä ei kohtaa, se kasvaa aina vain suuremmaksi ja uhkaa nielaista ihmisen kokonaan.

Yksi vaikeimmista haasteista tässä prosessissa on juuri se, että oppii päästämään irti "tutusta ja turvallisesta" pahasta olostaan. Tähän aikaan vuodesta tietyt muistikuvat valtaavat mielen, eikä parin vuoden takaista elämää muistellessa näe kunnolla kokonaiskuvaa ja sitä kärsimyksen valtaisaa määrää. Sitä jää vain helposti muistelemaan hämmentävän nostalgisessa hengessä, miten kaksi vuotta sitten tähän aikaan tuli aina otettua jotain opiaatteja/opioideja aamulla, ja sitten menikin päivä rattoisasti eikä ulkona tuntunut kylmältä. Ai että miten mukava oli pitää käsissään höyryävän kuumaa mukia, joka oli täynnä oopiumunikon siemenkodista valmistettua teetä. Bussissa, matkalla entisen seurustelukumppanin luokse, oli kiva nuokkua ja katsella valveunia silmät kiinni. Aivan järjetöntä! Addiktin valikoiva muisti ottaa huomioon juuri ne miellyttävinä koetut muistikuvat, jättäen huomiotta karut tosiasiat. Psykologiassa tämä ilmiö tunnetaan muistaakseni nimellä "kognitiivinen vääristymä." Kun kokonaiskuva tilanteesta jää vajaaksi, tulee tehtyä huonoja päätöksiä vääristyneiden ajatusmallien perusteella.

Lämpöisistä muistikuvista huolimatta todellisuus oli jotain aivan muuta. Tärisin kylmästä ja öisin ei nukkumisesta tullut mitään, kun hikoilin ja palelin yhtä aikaa. Syömisestäkään ei tullut mitään, koko ajan oksetti ja vatsa oli sekaisin. Lihaksia särki ja jalat tuntuivat niin heikoilta, että portaiden nouseminen oli yhtä tuskaa. Hengittäminen oli vaikeaa, rintakehässä ja vatsassa tuntui kipua. Olin erittäin ahdistunut ja masentunut, itsetuhoiset ajatukset olivat arkipäivää. Olihan se yhtä helvettiä. Satunnainen "lämmin olo ja kivoja valveunia" -hetki ei siinä paljon paina. Silti addiktin mieli takertuu juuri siihen ja jää kiertämään kehää.

On se kyllä jokseenkin hämmentävää, miten osittain tuntee pakonomaista tarvetta pitää kiinni pahasta olostaan. Aina yhden tai kahden hyvän päivän jälkeen tulee monta huonoa päivää, ehkä juuri siksi että hyvät päivät tuntuvat vielä niin vierailta, että niitä tavallaan jopa pelkää. Kun astuu yhden askeleen eteen, astuu taas kaksi askelta taakse, ja sitten sitä kiroaa, kun asiat eivät suju omasta mielestä tarpeeksi nopeasti. Ego tappelee sinnikkäästi vastaan silloin kun muutosta on ilmassa. Varsinainen pelkuri. En kuitenkaan ole yhtä kuin harhainen egoni, joka koettaa syöttää minulle jatkuvasti pajunköyttä siitä, millainen tämä todellisuus on. Ahdistus ja pelko ovat kuin pölyä ja nokea kirkkaan lasin pinnassa, ja lika ei katoa harmittelemalla sen olemassaoloa tai ajattelemalla että "en voi tehdä asialle mitään." Kyse on ainoastaan henkisen näkemyksen puutteesta - saattaa tuntua siltä, että lasi on ikään kuin luonnostaan pölyn ja noen peitossa, koska olemme tottuneet näkemään sen aina likaisena. Ainoastaan puhdistamalla vähitellen lian sen pinnasta, huomaamme että olimmekin olleet väärässä.

Amfetamiinimuistelmat

Päivä alkoi suorastaan loistavasti, ainakin siihen asti kunnes jäin pohtimaan liikaa parin ihmisen sanomisia. Täytyy tosin myöntää, ettei kyse ollut niinkään pohtimisesta kuin armottomasta vatvomisesta. On se kumma, että yksi lause voi viedä maton jalkojen alta, etenkin kun se lause ei ollut ilkeämielisesti sanottu, eikä edes minulle suunnattu. Otin silti jotenkin itseeni, aivan kuin sanoja olisi oikein tarkoituksella halunnut pahoittaa mieleni. Ihan hävettää jauhaa tällaisestakin asiasta, mutta ajattelinpa nyt kirjoittaa, että saan ahdistavat ajatukset pois mielestä.

Näin taas tuttuja ihmisiä kaupungilla, ja mietin sitten loppupäivän, että olisin voinut liittyä seuraan, olisin sitä ja olisin tätä... jossittelusta viis, suomeksi sanottuna olisi tehnyt mieli vetoja. Tällä kertaa kuitenkin asiaan liittyvät negatiiviset assosiaatiot ylittivät ne positiiviset. Muistelin edellisiä kertoja ja mietin, miten äärettömän vittumaiselta koko kuvio todennäköisesti tuntuisi.

Jo ennen vetämistä ajattelisin varmaan, että "taas sitä mennään. Eihän tässä mitään järkeä ole, eikä nyt pahemmin huvita koko touhu, mutta menköön nyt tämän kerran, kun ei tässä oikein muutakaan osaa tehdä." Vedettyäni tulisin mahdollisesti siihen lopputulokseen, että laatu ei miellytä. Ei toimi tarpeeksi hyvin, tai toimii epämiellyttävällä tavalla, esimerkiksi niin, ettei tulekaan euforista oloa vaan pikemminkin tuskaisen levoton olo yhdistettynä epäsosiaalisen vainoharhaisiin ajatuksiin. Ihmisten seura luultavasti ahdistaisi, joten päättäisin lähteä kotiin. Siellä pyörisin tuntitolkulla pitkin kämppää osaamatta keskittyä varsinaisesti mihinkään, ja tietämättä mitä oikeastaan pitäisi tehdä, jotta saisi ajan edes jotenkin kulumaan. Laskuissa vajoaisin itsesääliin ja ruoskisin itseäni siitä, mitä tuli taas tehtyä.

Ok, nousuissa saattaisi olla helvetin hyvä olo vähän aikaa, mutta jotenkin vaan tuntuu, että suurimmaksi osaksi se pirin kiskominen oli juuri tuota yllä mainitun kaltaista skitsoilua. Kaikki jotenkin häiritsi, jokin oli vialla, jotain piti tehdä koko ajan mutta mihinkään ei pystynyt keskittymään, mikään ei varsinaisesti huvittanut mutta joutilaana ei ainakaan kyennyt olemaan. Oli hampaat irvessä tehtävä edes jotain, mikä todennäköisesti johti siihen, että "siivosi" pakkomielteisesti - käytännössä siis alkoi järjestellä jotain kaappia, huomasi siellä jotain kiinnostavaa, roudasi kaiken keskelle lattiaa, levitteli rojuja ympäriinsä ja turhautui sekamelskaan. Liikaa tavaraa, laitanpa jotain jätesäkkiin, eihän tätä voi heittää pois, saatan tarvita joskus, tai oikeastaan voisi lähteä dyykkaamaan jostain lisää rojua, tai penkomaan talon häkkivarastoja, voisi löytyä aarteita. Ei mutta aarteista tulikin mieleen, että nyt selaamaan huuto.netiä, miettimään mitä kaikkea uutta pitäisi hankkia - jumalauta että tuokin digikamera lähtisi halvalla, ja uusi näyttö pitäisi saada, ei vaan läppäri, niin että saisi aloitettua sen romaanin kirjoittamisen! Nyt muuten tuli helvetin hyvä idea, pitää kirjoittaa se muistiin, no huhhuh, tästähän tulee ennemminkin jotain runomuotoista tekstiä joka ei lopu ikinä, no pilkon tämän nyt pieniin palasiin, mutta mihin sijoitan nuo aivan loistavat timantinkovat säkeet jotka ei sovi mihinkään noista runoista, hmm.............

Muutaman tunnin päästä sitten havahtuminen siihen, että päätä särkee, alkaa olla huono olo ja ahdistaa, laskut päällä ja jostain on kyllä pakko keksiä lisää piriä. Kellokin on vasta neljä aamulla, voi jumalauta...

Sitähän se käytännössä oli, ja enää en jaksa. Tämä mielikuvaharjoitus helpotti puhtaana olemista tänään. Toivottavasti myös huomenna.

Erävoitto

Huh, eilispäivä meni oikein hyvin, vaikka haasteellinen tilanne tulikin vastaan. Heräsin aamulla hyvillä mielin nähtyäni lohdullista ja kannustavaa unta. Kävin ryhmässä, minkä jälkeen törmäsin sitten kaupungille erääseen kaveriin. Kyseinen herra oli kyllä oikein tyrkyttämässä kaikenlaista, yritti ihan kirjaimellisesti tunkea Lyricoita suuhun. Kyseisillä lääkkeillähän en enää mitään tee. Kun lopetin niiden syömisen kesällä, tuntui kuin pää olisi selvinnyt pari vuotta kestäneestä päivittäisestä humalatilasta. Mitään oikeaa funktiota noilla ei alkujaan ollutkaan, kikkailin reseptin itselleni väärinkäyttöä silmälläpitäen (ja katukaupassakin niillä tienaa), ja siksi, että Lyricat auttavat hieman opiaatti-/opioidivieroitusoireisiin. Ihan paskoja lääkkeitä, voin todeta näin jälkeenpäin. Käyttäjästä tulee kultakalan muistilla (mikä on siis ainakin kuulemma n. 3 sekuntia) varustettu koheltaja, joka ei koskaan oikein tiedä mitä on tekemässä ja minne on menossa. Lauseet jäävät kesken kun se punainen lanka katoaa, ja samoja juttuja toistetaan minuutin välein.

Mutta palataanpa eiliseen. "Subua mä en kyllä sulle anna, ihan sun omaksi parhaaksi", kaveri totesi. Ei tainnut mennä kuin muutama minuutti, kun hän kuitenkin alkoi selostaa, että pienen palan voisi kyllä heittää jos kiinnostaa. Onnistuin kieltäytymään, koska kyseinen substanssi ei ole koskaan ollut se pääasiallinen ongelma (no ehkä toissakeväänä kahden kuukauden ajan, mutta ei nyt noin yleensä), eikä sitä tee muutenkaan mieli. Kaveri alkoi sitten inttää ärsyttävään sävyyn, että "onko toi nyt jotain itsepetosta, valehtelet näköjään paremmin kuin minä. Sun pitää vaan opetella sellainen säännöstelty viihdekäyttö." Tuntui ihan siltä, kuin olalla olisi istunut sellainen sarjakuvista tai piirretyistä tuttu pirulainen, joka koetti houkutella pahoille teille. Vielä jokin aika sitten säännöstelty viihdekäyttö olisi ehkä tuntunut jotenkin järkeenkäypältä asialta, mutta nyt lähinnä naurettavalta. Sanoin, että en ole siihen ennenkään pystynyt. Aina kun olen sitä yrittänyt, niin käsistä se on lähtenyt joka kerta. Ei vaan toimi. Ei tulisi toimimaan jatkossakaan. En halua palata siihen tilanteeseen, jossa olin esimerkiksi puolitoista vuotta sitten, tai edes vuosi sitten, jolloin "olin lopettanut" piikittämisen - olin jotenkin ylpeä siitä että käytin piriä muilla menetelmillä. Eipä tuokaan kauan kestänyt. En muista paljonkaan viime vuoden alusta. Omasta mielestäni asiat olivat paremmin, mutta tosiasiassa elin jatkuvan valvomisen takia jossain varjomaailmassa koko ajan.

Palataanpa taas eiliseen. Lähdin kotiin, ja jonkin ajan kuluttua kaverilta tuli viesti, josta pystyi päättelemään että piriä olisi nyt. Tuli hetkeksi ihan sekava olo, kaikki voima jotekin hävisi kehosta. Kävin sohvalle makaamaan ja ihmettelemään, että mitäs nyt, mitä hittoa tässä nyt pitäisi tehdä. Otin puhelimen käteen, panin sen takaisin pöydälle, otin sen käteen ja olin jo soittamassa, panin sen taas uudelleen pöydälle jne. Jonkin aikaa kestäneen sisäisen taistelun jälkeen pääsin voiton puolelle, kun ihmettelin että miten tämä nyt voi olla näin vaikeaa, ihan oikeasti... Tajusin, että jos nyt päättäisin lähteä vetämään, ei tämä homma yhtään helpottuisi, vaan se olisi sitten myöhemminkin yhtä vaikeaa, tai ehkä vaikeampaa. Vaikka sellaiset "kai mä nyt voin vähän ottaa, vielä kerran, kai mä nyt joskus voin, ihan viihdekäyttömielessä"-ajatukset pyörivät päässä, ne eivät tällä kertaa ottaneet minua valtaansa. Muistin sen korkeamman voiman, josta en enää halua vieraantua niin totaalisesti. Aina olen uskonut jonkinlaiseen korkeampaan voimaan, mutta jossain vaiheessa olin menettänyt siihen luottamukseni. Kaikella on kuitenkin tarkoituksensa, ja uskon että koettelemukset kasvattavat. Tähän on hyvä lopettaa.

Ihme tuskailua taas

Välillä tuntuu, että tämä selvin päin oleminen on ihan perseestä.

Ainakin tällä hetkellä se on jotenkin harvinaisen vaikeaa, kun tietyt asiat pyörivät mielessä ja häiritsevät mielikuvat toistuvat jatkuvalla syötöllä. Heti ensimmäinen ajatus herätessä oli se, että haluan piriä. En oikein tiedä itsekään, mikä tässä nyt oikein mättää, kun vielä vähän aikaa sitten ei tehnyt lainkaan mieli sitä roskaa. Ehkä tämä johtuu siitä, että viikko sitten harkintakyky jotenkin meni, ja vedin vähän subua. Se käänsi jotain vaihdetta päässä. Mietin jälkeenpäin, että parempi noin, koska jos kyse olisi ollut piristä, ei olisi taatusti jäänyt vain siihen yhteen päivään. Huomaan muuten usein olevani tekosyiden ja selitysten mestari, mutta niinhän me kaikki.

NA:ssa käyminenkin jotenkin ahdistaa ja tuntuu rasitteelta, kun tulee sellainen olo, että "en mä nyt tiedä tästä hommasta, enkö mä nyt saisi joskus edes polttaa paukkuja tai juoda vaikka viiniä hyvässä seurassa, mikä siinä muka on niin pahaa?" En tiedä sopiiko koko ohjelma minulle, kun en ole sisäistänyt vielä kunnolla edes sitä, että myös pilvenpoltto ja juominen voivat olla ongelmallisia asioita. Asia on nyt kuitenkin niin, että kun tarkastelee noita juttuja kriittisesti ja pintaa syvemmältä, ymmärtää että kumpikin edellä mainituista päihteistä madaltaa kynnystä käyttää jotain muuta - kyse on nimenomaan tietyistä sosiaalisista ympyröistä, ja siitä että yksi asia johtaa helposti toiseen. Alkoholin vaikutuksen alaisena alkaa erittäin todennäköisesti tehdä mieli amfetamiinia. Humalassa matka ajatuksesta tekoon on huomattavasti lyhyempi kuin normaalisti. Ja tässä on juuri se ongelman ydin.

Olo on edellisen viikon aikana ollut jotenkin turhautunut, levoton ja väsynyt. Ajatus todellisuuden pakenemisesta päihteisiin tuntuu niin houkuttelevalta. Amfetamiinissa on pahinta se psyykkinen koukku, joka vaan vie mukanaan, tuhoisalla ja vangitsevalla tavalla. Kuin pässiä narusta. Jossain vaiheessa tuntui, etten voi tehdä mitään ilman vauhtia - makasin sängyssä kaiket päivät ja olin todella masentunut, kunnes joku tuli käymään ja tarjosi vedot, niin että jaksoin käydä suihkussa ja lähteä ihmisten ilmoille. Nyt nuo perustavanlaatuiset arkiset asiat sujuvat helpommin, mutta usein tulee sellainen olo, että kaipaan jonkinlaista boostia itsetunnolle. Harmittaa olla sosiaalisesti niin rajoittunut. On vaikea vastata puhelimeen, tavata ihmisiä, ja tervehtiä kavereita kadulla (tuttavia on jotenkin helpompi tervehtiä, koska niiden kanssa ei "joudu" välttämättä vaihtamaan kuulumisia, kunhan sanoo "moi" ja hymyilee ystävällisesti). Kaipaan sitä egomaanista itsevarmuutta, tavallaan. Jokin mieleni osa on kuin kiukutteleva lapsi, joka huutaa: "äääiiitiiiii, mä haluan olla Euroopan omistaja, miks mä en saa olla, äiti oot ihan paska, byääääh!"

Olen tajunnut, että olen riippuvuuksille altis henkilö, jonka on vaikea pitää elämää kasassa jo ilmankin päihteitä, saati sitten niiden kanssa. Olen viime päivinä heilunut koko ajan siinä kriittisellä rajalla, se on ihan 50-50, pysynkö selvillä vesillä vai lähdenkö tuonne jonnekin vetämään. Siitä ei ole epäilystä, ettenkö ottaisi, jos tarjottaisi. Ei tätä ole mukava tunnustaa itselleen, mutta pakkohan se on. En voi muuta kuin yrittää keskittyä nyt enemmän liikuntaan ja henkisiin asioihin, sekä käydä kokouksissa. Se auttaa vähän.

Nyt pitäisi kai kirjoittaa jokin fiksu ja filmaattinen esittelyteksti ja tervetulotoivotus, mutta sen sijaan totean asiaa sen kummemmin alustamatta, että tänään on tavallaan aika rankka päivä. Tajusin ehkä ensimmäistä kertaa sen, että olen ihan oikeasti voimaton addiktion kanssa. Aikaisemmin kuvittelin, että voisin lakaista koko jutun maton alle vain lopettamalla, ja aloittamalla uudenlaisen elämän, aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Tänään ymmärsin, että menneisyys tulee olemaan mukanani, halusin sitä tai en. Tärkeintä olisi päästää irti siitä kaikesta päänsisäisestä roskasta jota kantaa mukanaan, niin että menneisyyden tapahtumia voi pitää opettavaisina kokemuksina, eikä tuskallisena painolastina.

Nyt ajatus katkeaa, ei muuta tällä erää.