Päihteetön arki on lähtenyt rullaamaan yllättävän onnistuneesti. Mielialojen vaihtelu sekä ajoittaiset käyttöajatukset kuuluvat toki asiaan, mutta noin yleisesti ottaen olo on hyvä. Ryhmissä käymisestä on muodostunut oikein elinehto - ilman niitä en todellakaan olisi pysynyt puhtaana näin kauan.
Tällä hetkellä taidan kärsiä pienestä identiteettikriisistä ja kulttuurishokista. Jollain käsittämättömällä tavalla tunnen välillä kaipaavani sen tietyn roolin suojassa elämistä. Olen pohjimmiltani ujo ja epävarma ihminen, ja siksi muistelen ristiriitaisin tuntein sitä toista minää, joka välinpitämättömän, ellei jopa ylimielisen oloisena maleksi kadulla sätkää polttaen, odotellen jotakuta kaveria, jolla (toivottavasti) olisi "jotain." Näin välihuomautuksena pitää todeta, etten ole enää edes tupakoinut melkein kahteen kuukauteen. Aloitin senkin "harrastuksen" epätavallisen myöhään, ja vaikka olen aina inhonnut tupakkaa, se jotenkin kuului siihen "kovan muijan imagoon", vaikka tuon kirjoittaminen tuntuukin vähän nololta. Aloitin itse asiassa pilvenpolton ennen tupakanpolttoa, mutta ei siitä nyt sen enempää. Kerron ehkä suhteestani kannabikseen joskus toiste.
Tosiaan hieman ikävöin sitä mennyttä minää, mutta se taitaa olla pelkkä mielikuva. Saatoin vaikuttaa siltä, ettei mikään oikein koskettanut minua, vaikka tosiasiassa olin jatkuvasti ahdistunut, masentunut, vihainen, peloissani ja muuten vaan poissa tolaltani. Tavallaan mikään positiivinen ei oikein tullut perille asti, vaan elin siinä omassa kuplassani, joka uhkasi koko ajan hajota, ja jota epätoivoisena koetin pitää kasassa. Pelkäsin kai särkyväni palasiksi ilman suojakuortani. Samalla se kuitenkin piti minut erillään maailmasta, enkä ottanut vastaan mitään sellaista, mikä ei sopinut sairaisiin ajatusmalleihini. En halunnut vielä lopettaa käyttöä ja toipua.
Olen viime aikoina miettinyt, olenko ehtinyt käyttää "tarpeeksi." Olen tullut siihen tulokseen, että addikti ei koskaan tunne käyttäneensä tarpeeksi, ja toisaalta tuntee käyttäneensä jo aivan liikaa. Peli täytyy viheltää poikki jossain vaiheessa, parempi ennemmin kuin myöhemmin, etenkin kun jossain kohtaa se on jo liian myöhäistä. Näin viime yönä unta käyttämisestä, ja samassa unessa pohdiskelin asiaa tavallaan valvetilasta käsin, ja mietin huolissani, että haluanko pohjimmiltani jatkaa vielä käyttöä. Pelkäsin sekoavani, ja minulla oli painostava tunne siitä, että jotain pahaa tapahtuu. Herätessäni mietin asiaa ja päädyin siihen, etten oikeasti halua jatkaa käyttöä, vaan uni syntyi alitajuisesta pelostani.
On tosiaan aika ahdistavaa olla tietoinen siitä, että tämä on elämän ja kuoleman asia. Yksikin tarpeeksi väärä valinta voi johtaa siihen, että päädyn taas käyttämään. Ajatus tuntuu ajoittain hyvinkin pelottavalta. Eihän sitä kannattaisi miettiä, mutta on se kai hyvä muistaa, ettei todellisuus unohtuisi. Tuo pelko kai ajaa minua eteenpäin, kauemmas siitä "käyttävästä minästä." Tällä hetkellä taidan tosiaan kärsiä aiemmin jo mainitsemastani kulttuurishokista, kun tiedän mistä olen tulossa, mutta en vielä oikein tiedä mihin olen menossa. Tulevaisuuden arvaamattomuus pelottaa minua aiempaa vähemmän, mutta hetkittäin kuitenkin aika paljon. Ainoa vaihtoehto tuntuu kuitenkin olevan se, että kohtaan pelkoni rohkeasti ja kuljen eteenpäin. Ensimmäistä kertaa koskaan uskon, että tulevaisuudella voi olla paljonkin tarjottavaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti