Kuten otsikosta voi jo päätellä, minulla on ikävä taipumus vetäytyä pitkäksikin aikaa omaan päänsisäiseen maailmaani ja vältellä ihmisiä. Saatan olla fyysisesti paikalla (harvemmin sitäkään), mutta en henkisesti läsnä. En varsinaisesti koe olevani yksinäinen. Ehkä yksin, mutta en yksinäinen. Välillä kuitenkin mietin, että enkö vain tunnista yksinäisyyden tunnetta. Minun on vaikea hahmottaa tunteitani, ja havaitsen ne yleensä vasta siinä vaiheessa, kun oloni on joko todella huono tai todella hyvä. Kaikki, mitä siinä välimaastossa tapahtuu, on minulle vierasta aluetta.
Suhteeni toisiin ihmisiin on yleensä varsin etäinen. En osaa päästää ketään lähelleni, koska pelkään torjumista ja pilkan kohteeksi joutumista. Nyt, kun olen ollut päihteettömänä, sosiaaliset pelkoni ovat taas tulleet vahvemmin pintaan. Sosiaalisten tilanteiden välttelyyn vaikuttaa sekin, ettei minulla ole oikein vaihtoehtojakaan. On ne vanhat vetokaverit ja siihen se vähän jääkin. Parin läheisemmän kaverin kanssa olen ollut edelleen satunnaisesti tekemisissä, mutta se tuntuu aika kuormittavalta. Aiemmin ei kyennyt näkemään toisten kärsimystä, kun oli itsekin samassa veneessä ja jatkuvasta psyykkisestä pahoinvoinnista oli tullut jo itsestäänselvyys. Oli vaikea kuvitella, että asiat voisivat joskus olla toisin. Nyt olen tietoisempi toisten ihmisten tunteista, ja se tuntuu välillä aika raskaalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti