Erävoitto

Huh, eilispäivä meni oikein hyvin, vaikka haasteellinen tilanne tulikin vastaan. Heräsin aamulla hyvillä mielin nähtyäni lohdullista ja kannustavaa unta. Kävin ryhmässä, minkä jälkeen törmäsin sitten kaupungille erääseen kaveriin. Kyseinen herra oli kyllä oikein tyrkyttämässä kaikenlaista, yritti ihan kirjaimellisesti tunkea Lyricoita suuhun. Kyseisillä lääkkeillähän en enää mitään tee. Kun lopetin niiden syömisen kesällä, tuntui kuin pää olisi selvinnyt pari vuotta kestäneestä päivittäisestä humalatilasta. Mitään oikeaa funktiota noilla ei alkujaan ollutkaan, kikkailin reseptin itselleni väärinkäyttöä silmälläpitäen (ja katukaupassakin niillä tienaa), ja siksi, että Lyricat auttavat hieman opiaatti-/opioidivieroitusoireisiin. Ihan paskoja lääkkeitä, voin todeta näin jälkeenpäin. Käyttäjästä tulee kultakalan muistilla (mikä on siis ainakin kuulemma n. 3 sekuntia) varustettu koheltaja, joka ei koskaan oikein tiedä mitä on tekemässä ja minne on menossa. Lauseet jäävät kesken kun se punainen lanka katoaa, ja samoja juttuja toistetaan minuutin välein.

Mutta palataanpa eiliseen. "Subua mä en kyllä sulle anna, ihan sun omaksi parhaaksi", kaveri totesi. Ei tainnut mennä kuin muutama minuutti, kun hän kuitenkin alkoi selostaa, että pienen palan voisi kyllä heittää jos kiinnostaa. Onnistuin kieltäytymään, koska kyseinen substanssi ei ole koskaan ollut se pääasiallinen ongelma (no ehkä toissakeväänä kahden kuukauden ajan, mutta ei nyt noin yleensä), eikä sitä tee muutenkaan mieli. Kaveri alkoi sitten inttää ärsyttävään sävyyn, että "onko toi nyt jotain itsepetosta, valehtelet näköjään paremmin kuin minä. Sun pitää vaan opetella sellainen säännöstelty viihdekäyttö." Tuntui ihan siltä, kuin olalla olisi istunut sellainen sarjakuvista tai piirretyistä tuttu pirulainen, joka koetti houkutella pahoille teille. Vielä jokin aika sitten säännöstelty viihdekäyttö olisi ehkä tuntunut jotenkin järkeenkäypältä asialta, mutta nyt lähinnä naurettavalta. Sanoin, että en ole siihen ennenkään pystynyt. Aina kun olen sitä yrittänyt, niin käsistä se on lähtenyt joka kerta. Ei vaan toimi. Ei tulisi toimimaan jatkossakaan. En halua palata siihen tilanteeseen, jossa olin esimerkiksi puolitoista vuotta sitten, tai edes vuosi sitten, jolloin "olin lopettanut" piikittämisen - olin jotenkin ylpeä siitä että käytin piriä muilla menetelmillä. Eipä tuokaan kauan kestänyt. En muista paljonkaan viime vuoden alusta. Omasta mielestäni asiat olivat paremmin, mutta tosiasiassa elin jatkuvan valvomisen takia jossain varjomaailmassa koko ajan.

Palataanpa taas eiliseen. Lähdin kotiin, ja jonkin ajan kuluttua kaverilta tuli viesti, josta pystyi päättelemään että piriä olisi nyt. Tuli hetkeksi ihan sekava olo, kaikki voima jotekin hävisi kehosta. Kävin sohvalle makaamaan ja ihmettelemään, että mitäs nyt, mitä hittoa tässä nyt pitäisi tehdä. Otin puhelimen käteen, panin sen takaisin pöydälle, otin sen käteen ja olin jo soittamassa, panin sen taas uudelleen pöydälle jne. Jonkin aikaa kestäneen sisäisen taistelun jälkeen pääsin voiton puolelle, kun ihmettelin että miten tämä nyt voi olla näin vaikeaa, ihan oikeasti... Tajusin, että jos nyt päättäisin lähteä vetämään, ei tämä homma yhtään helpottuisi, vaan se olisi sitten myöhemminkin yhtä vaikeaa, tai ehkä vaikeampaa. Vaikka sellaiset "kai mä nyt voin vähän ottaa, vielä kerran, kai mä nyt joskus voin, ihan viihdekäyttömielessä"-ajatukset pyörivät päässä, ne eivät tällä kertaa ottaneet minua valtaansa. Muistin sen korkeamman voiman, josta en enää halua vieraantua niin totaalisesti. Aina olen uskonut jonkinlaiseen korkeampaan voimaan, mutta jossain vaiheessa olin menettänyt siihen luottamukseni. Kaikella on kuitenkin tarkoituksensa, ja uskon että koettelemukset kasvattavat. Tähän on hyvä lopettaa.