Irti päästämisen vaikeudesta

Asioiden toivoisi aina tapahtuvan hetkessä, vaikka eihän se tietenkään niin mene. Otan ihmisten puheet jotenkin liian vakavasti. Tuli jotenkin epämiellyttävä olo, kun yksikin tuossa totesi että olisit nyt vain tyytyväinen kun et ole sitä amfetamiinia käyttänyt useampaan kuukauteen, miten sun nyt edelleen tekee sitä mieli... Paraskin puhuja, taas kerran. Eihän tuotakaan olisi taas tarvinnut niin henkilökohtaisesti ottaa, mutta jostain syystä olen vähän liiankin herkkä nykyään. Tuli taas sellainen olo, että miten tämä aineen himo ei nyt mene ohi, kauankohan tämä vielä kestää. Jotenkin pitää vain keskittää ajatuksensa johonkin muuhun, tai ainakin eri tavalla kuin ennen. Jos sitä vetämistä on nyt "pakko" ajatella, niin ainakin voi koettaa keskittyä ajattelemaan huonoja puolia siinä touhussa. Pakkomielteistähän se vain on, että jää pyörittelemään mielessään jotain hetkellistä euforiaa, josta ei kuitenkaan jää käteen mitään positiivista. Hyvänolontunne ei noin yleensäkään ole välttämättä mitään positiivista, siinähän se homman ydin juuri onkin. Moni haitallinen asia tuntuu hyvältä, kun taas kaikki hyödyllinen ja kehittävä voi tuntua "pahalta" - onhan se pelottavaa kohdata oma varjonsa, mutta mikäli sitä ei kohtaa, se kasvaa aina vain suuremmaksi ja uhkaa nielaista ihmisen kokonaan.

Yksi vaikeimmista haasteista tässä prosessissa on juuri se, että oppii päästämään irti "tutusta ja turvallisesta" pahasta olostaan. Tähän aikaan vuodesta tietyt muistikuvat valtaavat mielen, eikä parin vuoden takaista elämää muistellessa näe kunnolla kokonaiskuvaa ja sitä kärsimyksen valtaisaa määrää. Sitä jää vain helposti muistelemaan hämmentävän nostalgisessa hengessä, miten kaksi vuotta sitten tähän aikaan tuli aina otettua jotain opiaatteja/opioideja aamulla, ja sitten menikin päivä rattoisasti eikä ulkona tuntunut kylmältä. Ai että miten mukava oli pitää käsissään höyryävän kuumaa mukia, joka oli täynnä oopiumunikon siemenkodista valmistettua teetä. Bussissa, matkalla entisen seurustelukumppanin luokse, oli kiva nuokkua ja katsella valveunia silmät kiinni. Aivan järjetöntä! Addiktin valikoiva muisti ottaa huomioon juuri ne miellyttävinä koetut muistikuvat, jättäen huomiotta karut tosiasiat. Psykologiassa tämä ilmiö tunnetaan muistaakseni nimellä "kognitiivinen vääristymä." Kun kokonaiskuva tilanteesta jää vajaaksi, tulee tehtyä huonoja päätöksiä vääristyneiden ajatusmallien perusteella.

Lämpöisistä muistikuvista huolimatta todellisuus oli jotain aivan muuta. Tärisin kylmästä ja öisin ei nukkumisesta tullut mitään, kun hikoilin ja palelin yhtä aikaa. Syömisestäkään ei tullut mitään, koko ajan oksetti ja vatsa oli sekaisin. Lihaksia särki ja jalat tuntuivat niin heikoilta, että portaiden nouseminen oli yhtä tuskaa. Hengittäminen oli vaikeaa, rintakehässä ja vatsassa tuntui kipua. Olin erittäin ahdistunut ja masentunut, itsetuhoiset ajatukset olivat arkipäivää. Olihan se yhtä helvettiä. Satunnainen "lämmin olo ja kivoja valveunia" -hetki ei siinä paljon paina. Silti addiktin mieli takertuu juuri siihen ja jää kiertämään kehää.

On se kyllä jokseenkin hämmentävää, miten osittain tuntee pakonomaista tarvetta pitää kiinni pahasta olostaan. Aina yhden tai kahden hyvän päivän jälkeen tulee monta huonoa päivää, ehkä juuri siksi että hyvät päivät tuntuvat vielä niin vierailta, että niitä tavallaan jopa pelkää. Kun astuu yhden askeleen eteen, astuu taas kaksi askelta taakse, ja sitten sitä kiroaa, kun asiat eivät suju omasta mielestä tarpeeksi nopeasti. Ego tappelee sinnikkäästi vastaan silloin kun muutosta on ilmassa. Varsinainen pelkuri. En kuitenkaan ole yhtä kuin harhainen egoni, joka koettaa syöttää minulle jatkuvasti pajunköyttä siitä, millainen tämä todellisuus on. Ahdistus ja pelko ovat kuin pölyä ja nokea kirkkaan lasin pinnassa, ja lika ei katoa harmittelemalla sen olemassaoloa tai ajattelemalla että "en voi tehdä asialle mitään." Kyse on ainoastaan henkisen näkemyksen puutteesta - saattaa tuntua siltä, että lasi on ikään kuin luonnostaan pölyn ja noen peitossa, koska olemme tottuneet näkemään sen aina likaisena. Ainoastaan puhdistamalla vähitellen lian sen pinnasta, huomaamme että olimmekin olleet väärässä.